Pipopää potilas

Tämä on minun yksityismielisairaalani vastaanotto. Minä olen sekä psykiatri että potilas. Tänään käsittelemme haaveita. Onko sinulla sellaisia? Vai elätkö todeksi omat haaveesi juuri nyt tiedostaen, että nykyisyys on eilisen haavekuva. Mahdollisesti et elä haaveitasi vastaavassa todellisuudessa. Ehkä luominen on tältä osin vielä sinun kohdallasi kesken.

Mutta takaisin haaveisiin, miksi unelmoisimme ihmisinä muusta kuin siitä, että meille kehittyisi yhtä hyvä äly kuin olennolla, jota kutsuisimme luojaksi tai luojattareksi? Onko sinulla mielestäsi jo sellainen äly? Ja jos ei ole, miksi et unelmoisi siitä?

Jos et uskalla haaveilla ”luojan mielestä”, mikä olisi toiseksi korkein haave? Olisiko se maan päällinen kuninkuus? Ehkäpä. Se saattaisi olla piilotetulle luonteellemme toiseksi korkein haave? Et taida tosin haaveilla siitä? Hyvä. Se on realismia.

Sinusta ei tule kuningasta, tuskin edes kuningatarta. Mikä siis olisi korkein realistinen haave? Olisiko se mökki Saimaan rannalla? Ehkä talvikoti Turkissa? Unelmien puoliso? Omakotitalo? Vai riittääkö sinulle unelmaksi se, että saat ”jokapäiväisen leipäsi”?

Mikä sinun suurin unelmasi voisi olla?

Minä haaveilen mielenterveydestä. Ajatelkaa, se on minun suurin haaveeni. En ole vielä päässyt siinä perille. Matka on kesken. Toisaalta, koska mielenterveys on aina tuoreimmillaan juuri nyt – tässä hetkessä, voidaan myös sanoa: olen perillä. Olen perillä omassa mielenterveydessäni silloin, kun elän vain tämän hetken.

Luoja elää todeksi vain tämän hetken. Ja kun minä elän todeksi vain tämän hetken, elän todeksi luojuuden. Mitä sinä elät todeksi juuri nyt? Elätkö todeksi ongelmasi? Rahahuolesi? Itsetuntosi? Vakavuutesi? Masennuksesi? Maniasi? Mitä elät todeksi juuri nyt?

Kärsitkö ehkä sen vuoksi, koska unelmasi tai ihanteesi ei vastaa nykyistä todellisuutta?

Tiesitkö, että meidän, jotka olemme tietoisesti luojia, meidän tilanteemme on toinen. Meidän haaveemme tulla luojaksi tai luojattareksi on jo toteutunut. Meidän tämän hetkinen todellisuutemme on haaveitamme vastaava.

Vai olemmeko sittenkin vain ylimielisiä apinoita? Niitä, joina itseämme olemme oppikirjoista lukeneena pitäneet. Mitä, jos olisimme tästä eteenpäin luojia? Onko se sen kummempaa?

Jotta uskaltaa tunnustaa olevansa luoja, täytyy ymmärtää, että me luomme jokaisella sanallamme, jonka ääneen arjessa tai täällä netissä sanomme. Me luomme myös teoillamme.

Muistathan vielä tässä vaiheessa kirjaa vielä, että sinulla on piuhat ristissä sinun pääsi sisällä. Kyllä, juuri niin, vasen aivopuolisko ohjaa oikeaa puolta ruumiistasi (ja sen kaikista jäsenistä), oikea puolestaan ohjaa vasenta puolta. Ei ihme, että se on aiheuttanut hämminkiä tietoisuudessasi. Ei ihme, että se on aiheuttanut hämmennystä maailmassa.

Aivot ristissä nyt sitten istumme henkilökohtaisen yksityispsykiatrimme vastaanotolla. Meitä ei ole vielä montaa, jotka hoidamme itseämme tällä tavalla tietoisella tasolla. Yleisesti ottaen jokainen kyllä hoitaa itse itseänsä, mutta ei vielä tiedosta tätä. Kaikki eivät vielä tiedosta olevansa mielisairaita, jotka istuvat oman henkilökohtaisen mielisairaalansa yksityisvastaanotolla.

Tämä on siis minun yksityismielisairaalani yksityisvastaanotto. Istun täällä molempine aivopuoliskoineni. ”Miten voin parantaa ylikiihtyneen suolistoni?”, mietin juuri nyt.  Tuntuu, että suolistoni vastaa toiminnallaan ajatukseen, että olen äärimmäisessä hädässä. Toki olenkin. Olen matkalla vääjäämättömään kuolemaan. Suolistoni on tästä tiedosta maha kuralla. Toisaalta se voi jollakin toisella olla tästä tiedosta niin sanotusti ”paska jäykkänä”. Yhtä ja samaa pelkoa on kaikki – kuoleman pelkoa.

Palataksemme takaisin tämän päivän teemaan, kysyn, voisimmeko haaveilla voitavamme kuoleman pelkomme? Moni kyllä sanoo sen jo voittaneensa, mutta kun kehosta löytyy pahanlaatuinen kasvain, sanat mitataan uudelleen.

Kuolemanpelko on alitajuista. Emme tietoisesti pelkää kuolemaa ennen kuin se isketään vasten kasvojamme. Sen vuoksi tämän ongelman esiin kaivamiseksi tarvitaan syvyyspsykologiaa. Tarvitaan matka alitajunnan syövereihin. Juuri siksi istummekin henkilökohtaisen yksityismielisairaalamme vastaanotolla – tehdäksemme matkan alitajuntaamme. Tämä kirja auttaa sinua siinä.

Muistatko, että olet sekä potilas että psykiatri. Nyt sinulla on enää yksi kuvake jäljellä sinun työpöydälläsi. Juuri niin, sinä, joka olet lukenut njetbook -kirjani alusta loppuun, juuri tähän saakka. Sinun ei tarvitse palata kirjassa taaksepäin. Kaikki on taltioituna sinun soluissasi yhden lukemiskerran jälkeen. Olitpa ymmärtänyt asiaa tai et.

Mikä on tämän työpöydällä olevan kuvakkeen eli tiedostokansion nimi? Sen sisällä on kaksi täyttä kansiota. Toisessa kansiossa on taltioituna kaikki maailman kärsimys aina selkäytimesi kehityksestä saakka. Toisessa puolestaan on kaikki maailman rakkaus. Nämä kansiot ovat sinun ytimesi plus ja miinusnapa. Laita siinä olevat piuhat nyt varovasti toisin päin. Sinun todellisuuden tajusi paranee. Paloauto huutaa ikkunasi takana. Ja sitten heräät ja lasket kissan ulos.

Nyt olemme koodanneet tiedostomme tältä erää uudelleen. Onneksi olkoon.